esteitä kirjottamiselle.

en osaa valita kieltä. kaksikielisessä (suomi-ruotsi) kodissa kasvaneena ja englantia pääaineenani lukeneena kompastun usein kieliin; ne takeltuvat toisiinsa, vaativat kukin huomiota ja valikoituvat (soveltuvat?) jokainen eri elämän alueille. tottumuksesta – ja monista muistakin syistä, kuten kielitadon ylläpitämiseksi, tietyn kohdeyleiseön tavoittamiseksi – kirjoitan englanniksi, mutta se on alkanut tuntua teennäiseltä ja röyhkeältä; epärehelliseltä. ruotsi on toinen äidinkieleni, mutta totuttelen vasta ilmaisemaan itseäni sillä, enkä juurikaan käytä sitä ajatellessani. suomi on pääasiallinen puhekieleni, mutta sillä kirjoittaminen tuntuu vieraalta ja vaativalta. tämä kirjoitus on suomeksi, seuraavasta en tiedä.

ajattelen kuvissa. olen pienestä pitäen ollut visuaalinen ajattelija. en aluksi käsitellyt asioita sanoin edes päässäni, enkä itseasiassa osaa sanoa, miten ylipäätänsä sain mitään ajatustyötä tehtyä.  ensimmäiset viisitoista vuotta elämästäni piirsin, en kirjoittanut. katsoin elokuvia, en lukenut. enkä edes piirtäessäni kertonut tarinoita, vaan yritin tallentaa sekunnin murto-osan mielikuvia, konsepteja. näen tunteeni kuvina, enkä siksi osaa pukea niitä ymmärrettäviksi sanoiksi.

en tiedä mistä kirjoittaisin. olen harmikseni tajunnut omaavani huonon mielikuvituksen. ehkä se johtuu liiallisesta lukemisesta, elokuvien ja sarjojen katsomisesta – kaikesta tulee vain vanhan, jonkun muun luoman uudelleenkirjoittamista (ja silloinkin ainoastaan oman pääni sisällä). uusia ideoita on mahdotonta löytää, saatika kiinnostavia sellaisia. omasta elämästäni löytyisi toki muutama hedelmällnen aihe, mutta en osaa valita niistä yhtäkään. en rehellisesti sanottuna tiedä haluanko kirjoittaa niistä. eikö palava halu kirjoittaa tule siitä, että on joku tarina jonka haluaisi kertoa, jotain itsessään jonka haluaa ilmaista?

kaipaan yleisöä. tiedän itse kuka olen ja mitä tunnen, tiedän mitä olen kokenut (tämä kuulostaa valheelliselta). en saa tyydytystä siitä, että kerron nuo asiat fiktiivisessä muodossa itselleni. ainakin näin luulen. olen myös laiska ja altis alisuoriutumaan. ilman yleisöä en viitsi tehdä mitään. en saa kirjoituskramppia siitä, että pelkään mitä muut sanovat. saan sen ajatuksesta, että kaivan sisältäni jotain minkä olen onnistunut unohtamaan ja joudun kohtaamaan sen yksin. saan krampin siitä, että teen parhaani, eikä kukaan sano mitään.

pelkään epäonnistumista. jos en yritä, en voi epäonnistua. sovellan tätä mottoa koko elämääni, ja inhoan itseäni usein sen takia. saan lohtua siitä, etten ole ainoa.

(aion yrittää)

summary in english: things that are standing in the way of my writing: i can’t pick a language; i’m a visual thinker, not a verbal one; i can’t pick a subject; i want an audience; i’m afraid of failure.

Advertisements

hmm. feels as if all my important relationships – with friends and somewhat-more-than friends – are in turmoil right now. there’s no security or safety anywhere. i even managed to fuck up a potential new relationship, though i don’t know how.

it would be so much easier, i think, to just accept things as they are and let people do and say whatever they want just to make sure they’ll stay. but it isn’t, not really, and i can’t. which i suppose is a step in the right direction, but i’m afraid it’s gonna cost me a lot of people i hold very dear.

and i do still grasp onto the slightest bit of kindness, no matter what the motives behind it, and take it as a sign of my own worthiness as a friend or somewhat-more-than friend or potential lover.

but at least i’m also aware that i’m doing it?

recession.

today i am

uglier than yesterday

less connected than before
(semi-reconnected since 10am)

emotionally poorer
dreading my account balance

unsuited for romance or
attachment

giving (today) up as a
bad job.

lessons in anger and communication.

you’re suddenly stuck by panic, hyperventilating, because everything seems to have gone wrong and it’s been going badly for months, and you’re so used to directing all your anger and fear inwards but  you can’t take it anymore. so you lash out, you’ll provoke anyone you think might care into saying something, anything, so that you can get all of that poison out of you. so they’ll punish you (with their words, their anger, their abandonment) for ruining everything yet again.

but they don’t. and all you’ve done is make things so much worse.

(because it’s not that i don’t know that it isn’t their responsibility to punish me for my sake. their punishment, if it comes, is for their own benefit, and it is fueled by hurt [but sometimes i can’t see why] and it isn’t healing, but destructive.)